Etusivulle
Elämää
takkuplantaasilla
Kahden veikeän vesikoiran omistajana karvaisten perheenjäsentemme turkinhoidon toimenpiteet pvat tulleet vuosien varrella tutuiksi. Alkuun tuntui uskomattomalta portugeesin moninaiset karvanhoidon tarpeet. Korvakarvat tulee nyppiä, tassukarvat siistiä (siis ihan sieltä anturoidenkin välistä), turkkia tulee trimmailla niin saksilla kuin trimmerilläkin ja sitten se ihanainen kampaaminen.
Kotonani minua seuraa aina kaksi uskollista
varjoa, kunnes menen ”tarvikelaatikolle” ja nostan kammat esille.
Tuolloin karvakorvien kotiteatteri esittää vakionäytelmät ”Nalle Puhin
Ihaa” ja ”maailman pienin koira sohvan nurkassa”.
Maanittelullla ja komentamalla pääsemme
muka yhteisymmäryksessä tilanteeseen, jossa toinen koirista makaa
kyljellään edessäni ja vähitellen selvittelemme turkistä löytyviä
takkuyllätyksiä. Rauhallisesti, takku kerrallaan tulee turkkia käytyä
lävitse. Joinain kertoina on urakka ollut pakko jakaa useammalle
päivälle oman ja rekkuloisen jaksamisen vuoksi. Tärkeintä on pitää
tukeva ote koirasta, pysyä itse rauhallisena
ja aloittaa takun latvasta edeten juurta
kohti kamman kärkipiikeillä. Toisinaan tiiviit takkurastat vääntävät
kamman piikit tuhannen solmuun tai katkovat jopa piikkejä. Kaupasta
onneksi kuitenkin löytyy kohtuu hintaan uusia takkukampoja. Mielellään
koiran turkkia kuitenkin hoitaa. Turkki voi paremmin ja koiran iho saa
happea – ja itselläkin on hieman parempi mieli, kun voi auttaa toisen
hyvinvointia.